KOIRIEN KOSKETUSHERKKYYDESTÄ

Päädyin kirjoittamaan aiheesta, koska yhden koulutustilanteen yhteydessä omistaja kyseli, että miksi jotkut koirat ovat herkempiä kosketukselle kuin toiset. Omistaja ihmetteli lähinnä sitä, että samassa pentueessakin voi olla erilaisia koiria tämän asian suhteen, tai että saman omistajan entinen koira ei ollut kosketusherkkä vaikka nykyinen on ja elää kuitenkin samoissa oloissa.

Kuten muihinkin herkkyyksiin, kosketusherkkyyteen on tietysti monta vaikuttavaa tekijää. Kaikki tekijät voivat vaikuttaa yksinään tai yhdessä. Sen vuoksi onkin joskus hankalaa ongelmakoulutuksessa yrittää kaivautua sen ongelman varsinaiseen syyhyn, mistä ratkaisujen pitäisi lähteä. Jos yrittää vaikuttaa vain siihen ulospäin näkyvään osioon, eli siihen miten koira sitten ko. ongelmaa ilmaisee, ei yleensä saa pysyviä tai edes kovin hyviä ratkaisuita aikaan.

Geenit voivat antaa herkkyystaipumukselle jo pohjan. Jos emä- tai isäkoira on geeneiltään arkuuteen taipuvainen, tämä taipumus voi siirtyä pennuille. Jos vain toinen on, niin ei ole sanottua saavatko kaikki pennut (tai yksikään pennuista) tätä taipumusta. Jos molemmilla on sama taipumus, on isompi mahdollisuus siihen, että piirre periytyy myös pennuille. Kuitenkin on aina muistettava, että käyttäytyminen sellaisenaan ei periydy (ainakaan nykytiedon valossa), vaan taipumus käytökseen periytyy. Se, että tuleeko kyseinen taipumus sitten esiin pennun käytöksessä myöhemmin, riippuu useammasta tekijästä, esim. sosiaalistamisesta ja kokemuksista.

Voi myös olla, ettei kosketusherkkyys olekaan peräisin geeneistä, vaan vaikkapa opitusta käytöksestä. Emäkoira antaa käytöksellään paljon mallia pennuille siitä, miten eri tilanteissa pitää käyttäytyä. Jos sitten emä näyttää kavahtavan vieraan ihmisen kosketusta (omista taustoistaan johtuen), pennut voivat oppia siitä toimintatapaa, vaikka eivät ollenkaan olisi asialle geneettisesti herkkiä. Malli voi yhtä hyvin tulla isäkoiralta, jos se asuu samassa taloudessa, mutta useimmitenhan näin ei ole. Tai jopa kasvattajan muilta koirilta, jos ne ovat pentujen kanssa samoissa tiloissa.

Sosiaalistamisella on todella iso merkitys. Senhän pitäisi lähteä käyntiin jo kasvattajan luona, ja jatkua sitten saumattomasti uuden omistajan luona. Sosiaalistamisesta kirjoitinkin jo aiemmin pitkän jutun, joten sieltä löytyy lisää tietoa tähän asiaan.

Myös kokemukset liittyvät läheisesti sosiaalistamiseen ja geneettiseen taipumukseen. Jos pennulle pääsee tapahtumaan ikäviä asioita vieraiden ihmisten käsitellessä sitä, pentu herkästi yhdistää pelästymiskokemuksen joko ihmisiin ylipäätään tai vieraisiin ihmisiin. Jos kuitenkin pentu on tavannut paljon ”hyvin käyttäytyviä” vieraita ihmisiä, niin yksi huono kokemus ei ole niin paha, kuin jos pentu ei olisi juurikaan vieraita tavannut ja sitten sattuisi huono kokemus. Samoin, jos geneettinen taipumus on iso, ei tarvita kovin paljon huonoja kokemuksia siihen, että koira alkaa vierastaa.

Ilme- ja elekielen merkitys liittyy myös sosiaalistamiseen. Ihmisten ilme- ja elekieli poikkeaa koirien vastaavasta nimenomaan siinä kohdassa, että monet asiat, joita ihmiset tekevät ystävällisyystarkoituksessa, merkitsevätkin koirien kielellä aivan muuta. Tämä on lisäsyy siihen, että koiran pitäisi jo pentuna saada paljon näitä hyviä käsittelykokemuksia eri ihmisiltä. Silloin pentu oppii luottamaan siihen, etteivät ihmiset tarkoita pahaa vaikka voivat vaikuttaa uhkaavilta.

Kiputilatkin vaikuttavat myös kosketusherkkyyteen. Jos koira selvästi tuntuu reagoivan kosketusherkästi aina samasta kohdasta, olisi ilman muuta syytä mahdollisimman pian tutkituttaa koira perinpohjaisesti. Kipujen kanssahan on se ongelma, että kaikki erityyppiset kivut eivät välttämättä tule esiin esim. röntgenlaitteella tai vastaavalla. Jos kuitenkin tutkimuksissa löytyy jotain sairaustilaa, niin silloin kannattaa ottaa huomioon myös se, että käytöksessä voi näkyä muutosta. Onneksi nykyisin on markkinoilla koirillekin useita lääkeaineita, jotta kiputiloja voidaan ainakin vaimentaa tai poistaa, vaikka itse kivun aiheuttajaa ei aina voitaisi poistaa.

Kun kaikki nämä muuttuvat tekijät voivat vaikuttaa joko yksinään tai toistensa kanssa, ei ole ihmekään, että koirien kosketusherkkyydessä on isoja eroja. Vaikka pennut olisivat samasta pentueesta, on geenien yhdistelmä kuitenkin erilainen (useimmiten pennut eivät kuitenkaan ole identtisiä kaksosia toistensa kanssa). Uuden omistajan luona voi tulla eri pennuille erilaisia kokemuksia riippuen omistajan osaamistaidoista sosiaalistamisen suhteen. Jos vain yksi tekijöistä vaikuttaa, ei välttämättä tule isoa ongelmaa vieraiden ihmisten kosketuksen sietämisessä. Jos useampi tekijä sattuu saman koiran kohdalle, vaikutus suurenee.

Koska tekijät ovat noinkin yksilöllisiä, niin korjaustoimenpiteetkin pitää laatia sen kyseisen koirayksilön mukaan. Sen vuoksi esim. tavallinen tottelevaisuustreeni ryhmässä tai kurssilla ei ole ongelmakäytöksen muuttamiseen riittävää, vaan muutosprosessin on oltava huomattavasti räätälöidympi, ja siksi se yleensä tehdään ns. yksilöterapiana.

©Taina Aura

Mainokset
Kategoria(t): Koulutus | Kommentoi

SOSIAALISTAMISESTA JA SEN MERKITYKSESTÄ (osat 1 ja 2)

Osa 1 (jatko seuraavassa blogikirjoituksessa)

Olen tässä taas viimeaikoina miettinyt tuota sosiaalistamista, ja sitä, että vaikka siitä paljon puhutaan, niin edelleen samat virheet toistuvat. Sosiaalistaminen näytetään tosi usein ymmärrettvän väärin. ”Väärällä tavalla” sosiaalistaminen on ihan yhtä huono kuin sosiaalistamatta jättäminen. Molemmat yleensä johtavat siihen, että aikuisempana koiralla on ongelmia toisten koirien tai vieraiden ihmisten (tai molempien) kohtaamisessa.

Kun pentu tulee uusille omistajilleen, siihen kohdistuu tietysti paljon odotuksia siitä, miten mukavaa on sitten koiran kanssa puuhailla kaikkea, käydä harrastuksissa, ottaa se mukaan mökille, tapailla tuttuja koirapuistossa, tehdä ihania pitkiä metsälenkkejä ja sienestysreissuja jne. jne. Joskus odotukset ja todellisuus eivät kuitenkaan kohtaa, ja sitten useimmiten jälkikäteen ruvetaan miettimään, että missä meni vikaan. Miten voisi pennulle antaa sellaiset valmiudet, että lopputuloksena olisi mukava, sosiaalinen koirakaveri.

Pennun pitäisi mieluiten tulla ns. luovutusiässä (7-9 vk), ja silloin sillä pitäisi olla jo jonkinasteista sosiaalistamista takanaan. Alkusosiaalistamisen pitäisi siis olla tapahtunut jo kasvattajan luona. Siellä pentujen pitäisi olla saanut erilaisia virikkeitä, eli ne olisivat tutustuneet erilaisiin esineisiin ja kodin ääniin sekä erityisesti ihmisten käsiteltävänä oloon.

Suurin osa pennuista tulee nykyään siinä mielessä kotikoiriksi, että niiden oletetaan asuvan perheen kanssa samoissa tiloissa, eikä niitä suinkaan pidetä vuorokaudet ympäriinsä tarhassa tai pihassa. Vieläkin kuitenkin joissain paikoin pennut pidetään aivan erillään esim. sivurakennukseen tehdyssä pentuaitauksessa ja pahimmassa tapauksessa navetan aitauksessa tms. Tosin navetassakaan pitämisessä ei periaatteessa olisi ongelmaa, mikäli koirasta haluttaisiin täysin karjaan sitoutunut eläin, joka vahtii lampaita tai lehmiä yksinään jossain alppiniityllä… Mutta sellaisia koiria ei nykypäivänä ainakaan Suomen oloissa juuri tarvita, joten koirien pitäisi kestää myös normaalia kotielämää. Pennulle on iso muutos jo se, että se joutuu erilleen emästä ja pentuesisaruksista. Jos sen lisäksi se yhtäkkiä joutuu vielä altistumaan täysin oudoille äänille ja muille ärsykkeille, se voi olla aivan liikaa kerrallaan kestettäväksi. Pennun arkailu uusien asioiden suhteen voi jäädä pysyväksi.

Vielä tärkeämpää on, että pentua on sosiaalistettu ihmisten kanssa toimimiseen. Yhteiskunnassa katsotaan kovin karsaasti koirayksilöä, jolla on hankaluuksia olla ihmisten käsiteltävänä tai jonka kanssa ei voi juuri ihmisten ilmoilla liikkua ulkona. Kuitenkin monet kasvattaja asuvat – ymmärrettävistä syistä – taajamien laitamilla tai maaseudulla. Ilman muuta näin on helpompi pentujen kanssa, kun naapurit eivät häiriinny koirien ääntelystä ym. Mutta tällöin iso ongelma voi olla se, että tapaavatko pennut tarpeeksi vieraita ihmisiä siten, että ihmiset nimenomaan istuvat siellä pentujen keskellä ja käsittelevät pentuja eri tavoin ja pennut saavat opetella sitä, että ihmisten ilme- ja elekieli eroaa koirien keskenään käyttämästä ilme- ja elekielestä. Tällöin pentuja jo ennen luovutusikää ”rokotetaan” kestämään paremmin vieraitakin ihmisiä ja vähennetään arkuusongelmien kehittymistä. Meilläkin, silloin kun pentueita aina välillä on, käy siitä hetkestä kun pennut ovat syntyneet, lähes joka päivä nimenomaan ”värvättyinä” kaikki mahdolliset ystävät ja puolitututkin, niiden varsinaisten pennunkatsojien lisäksi istumassa pentulaatikossa. Vaikka pikkupennut eivät vielä kuule tai näe, niin haju- ja tuntoaisti kyllä toimivat jo. Näin pennuilla on parempi valmius siirtyä uusiin koteihin ilman isompia traumoja.

Jos tämä vaihe on kasvattajalla ollut puutteellinen, uusi omistaja joutuu tekemään moninkertaisen työn saadakseen pennulle tarpeeksi tottumusta uusiin asioihin ja vieraisiin ihmisiin. Mikäli pennulla havaitaan arkuutta tai epäluuloa vieraita ihmisiä kohtaan jo sen kotiutusvaiheessa, uuden omistajan pitäisi jo tässä vaiheessa huomata, että nyt tarvitaan paljon totutusta lisää. Jos sitten uusi omistajakin asustaa jossain sivummalla, ja tämä vaihe jää sielläkin väliin, on yleensä käsissä koira, joka aikuisiässä pelkää vieraita ihmisiä, ja tämä sitten ilmenee eri koirilla erilaisilla voimakkuuksilla. Jos pennulla ei ole päässyt tapahtumaan mitään ikäviä kokemuksia vieraiden ihmisten yhteydessä, ja jos koira pääsee aina pois tilanteista, joissa sitä alkaa jännittää, ei yleensä tule niin isoja hankaluuksia, että koira purisi jossain tilanteessa (paitsi mikäli joutuu ahdistetuksi paikkaan josta ei pääse pois, tai on kytkettynä esim. puuhun tms.).

Mikäli taas pennulle on sitten päässyt vielä sattumaan jotain epämiellyttäviä kokemuksia ihmisten suhteen, joko vieraiden tai oman väen, se yleensä kostautuu myöhemmin siten, että koira jossain tilanteessa näykkäisee tai jopa puree ”uhkaavaa yksilöä”, esim. ihmistä joka (omasta mielestään) vain yrittää silittää koiraa. Tämä on se sosiaalistamisen ehdottomasti haastavin osuus uudelle omistajalle: yrittää viedä pentua moneen eri paikkaan ja antaa sen tavata paljon uusia ihmisiä, kuitenkin koko ajan suojaten samalla pentua liian voimakkailta kokemuksilta ja erityisesti siltä, että pentu pääsee pelästymään jossain tilanteessa. Pelästyminen on pikkupennulle pahempi juttu kuin vähän aikuisemmalle koiralle, koska pennulla ei ole vielä riittävästi niitä positiivisia kokemuksia vastaavista asioista ”takanaan” ja näin ollen pelästymiset voivat jäädä hyvinkin voimakkaiksi kokemuksiksi aikuisiälle asti.

Hyvin usein on asiakkaina koiria, joille on päässyt jonkinlainen pelästymiskokemus sattumaan pikkupentuiässä, useimmiten toisten koirien kohtaamistilanteessa. Ja joskus myös ihmisten käsiteltävänä olossa. Kun koira on vielä pikkupentu, se pyrkii pois tilanteesta, mutta mikäli se ei pääse (on esim. kytkettynä taluttimessa), koira oppiikin, että tilanteesta ei ole poispääsyä, ja näin ollen sen on puolustauduttava itse. Tämä sitten johtaa niihin myöhemmin (useimmiten noin vuoden iässä) näkyviin tuleviin rähinöihin koiraohitustilanteissa tai vieraiden ihmisten halutessa käsitellä koiraa (vaikka kuinka hyvässä tarkoituksessa). Usein omistajat sitten ihmettelevät sitä, että miten koira on alkanut rähistä toisille koirille, kun kuitenkin sitä on ”sosiaalistettu” (= viety paljon tapaamaan toisia koiria) ja kun kukaan koira kuitenkaan ei ole sitä varsinaisesti purrut tms. Vasta sitten kun mietitään, että miten ne ensimmäiset pennun kohtaamiset toisten, vieraiden koirien kanssa ovat sujuneet, huomataankin, että siellä on oikeasti ollut pelästymiskokemuksia taustalla.

Pentu voi pelästyä myös ystävällistä koiraa, joka vaan on liian innokas tutustumaan pentuun. Kuvittele mielessäsi tilanne, missä innokas ja riehakas koira lähestyy pikkupentua, ja pentua alkaa hieman arveluttaa toisen kiihkeys. Pentu peruuttaa omistajan selän taa, mutta vastapuoli (se innokas koira) tulee ja tulee vaan perässä. Pentu oppii, että pelottavasta tilanteesta ei pääse pois. Sitten myöhemmin ihmetellään kovasti, että koira kaikesta hyvästä sosiaalistamisesta huolimatta, onkin alkanut rähinöidä toisille koirille.

Pentua pitää toki viedä siis tapaamaan useita, mieluiten vielä useampaa erinäköistä, vierasta koiraa (= pennulle vierasta). MUTTA niiden tavattavien koirien pitää silti olla omistajan sopiviksi valikoimia, eli ei siis ketä tahansa vastaantulevaa koiraa. Jos vastaantuleva koira on omistajallekin outo, hän ei voi mitenkään tietää sitä, miten ko. koira suhtautuu pentuihin. Jo 5 kk:n ikäinen pentu voi pelästyttää 3 kk:n ikäisen pennun liialla innokkuudellaan. Usein ne koirat, joita pentu on pelästynyt, ovatkin juuri näitä yli-innokkaita, enemmäkin kuin niitä jotka rähisevät. Tästä syystä myös kaikenlaiset pentutapaamiset pitäisi järjestää siten, että pennut pääsisivät ensin rauhassa yksi kerrallaan tutustumaan toisiinsa, ennen kuin niitä päästetään vapaasti riehumaan. Pitäisi varmistua siitä, että pentu itse haluaa ja uskaltaa mennä kohtaamaan sen toisen koiran, eikä niin että sitä innokkaammin kohtaamista haluavaa koiraa viedään tai päästetään pennun luo. Pennun olisi alkuun hyvä tavata suunnilleen saman ikäisiä toisia pentuja sekä ns. ”varmoja” rauhallisia aikuisia kontrolloiduissa oloissa.

Hankaluuksia sosiaalistamiselle aiheuttaa myös se käsitys, että pentua ei voi viedä juuri mihinkään ennen kuin se on saanut rokotukset. Tällöin ”tuhlataan” koko se sosiaalistamisaika, joka olisi mahdollista käyttää pennun hyvään eri asioihin totuttamiseen. Joskus myös esim. alkeiskurssille on tulossa omistaja koiransa kanssa, ja omistaja ilmoittautuessaan kertoo, että koira on nyt noin 5 kk ikäinen ja se tarvitsisi sosiaalistamista toisiin koiriin, ja tätä ei ole aiemmin tehty kun rokotukset eivät ole olleet voimassa. Ikävä tosiasia on, että sosiaalistamis/sosiaalistumiskausi, on nimenomaan yksi kausi pennun elämässä, ja sitten kun tuo kausi päättyy niin se todella päättyy. Tästä syystä varsinaista sosiaalistamista EI VOI tehdä enää tuon kauden päättymisen jälkeen. Sosiaalistamisiässä (= alle 4 kk iässä) pentu on hyvin vastaanottavainen vielä uusille asioille (kunhan altistaminen tehdään vähän kerrassaan ja harkitusti oikein menetelmin), eli pentua on vielä helppo totuttaa erilaisiin asioihin ja tilanteisiin. Osa sosiaalistamisesta – kuten aiemmin yllä jo tuli mainittuakin – olisi hyvä olla tehtynä jo kasvattajan luona. Mikäli siellä ei ole asiaan paneuduttu tarpeeksi, niin uudelle omistajalle jää vähemmän aikaa tehdä se kaikki työ, riippuen siitä milloin pentu uuteen paikkaan luovutetaan. Jos luovutus tapahtuu parin kuukauden iässä (7-9 vk) on tietysti paremmin aikaa, kuin jos luovutus tapahtuu vasta 12-13-viikkoisena, ja lähempänä 4 kk:n ikää pelkkä uuden omistajan tekemä sosiaalistaminen ei ikävä kyllä enää yleensä riitä, aika on liian lyhyt. Tällöin erityisesti korostuu se työ, mitä kasvattaja on toivottavasti tehnyt jo sosiaalistamisen hyväksi ennen pennun luovutusta. Edelleen kohtaan niitäkin asiakkaita, joilla pentu on tullut vasta vähän vanhempana ja sitä ei ole kasvattajan luona edes viety vielä kertaakaan ulos! Tai sitten on kyllä viety omaan pihaan, mutta ei yhtään näkemään muuta maailmaa pihan ulkopuolelle. Uusi omistaja joutuu tällöin tekemään tosi paljon töitä, että saa koiran tottumaan kodin ulkopuoliseen ympäristöön, ja tuo työ voi kestää jopa vuoden tai pidemmän ajan, koirayksilöstä riippuen.

Jos sosiaalistamiskausi on jätetty hyödyntämättä, pentua ei siis voi sosiaalistaa enää tuon kauden päättymisen jälkeen. Tämähän ei tarkoita sitä, että peli olisi täysin menetetty, mutta töitä joutuu tekemään moninkertaisen määrän. Sosiaalistamiskauden jälkeen koiraa voidaan kylläkin totuttaa ja siedättää kestämään niitä kaikkia erilaisia asioita (ääniä, outoja esineitä, toisia koiria, vieraita ihmisiä jne.) mutta lopputulos ei yksinkertaisesti ole yhtä hyvä kuin oikealla tavalla sosiaalistetulla koiralla on. Siinä on oleellinen ero. Hyvin ja oikein menetelmin sosiaalistettu koira on yleensä ns. melko ”varma” koira, se ei hätkähtele uusia asioita ja se kestää muuttuvia tilanteita hyvin, joten sen kanssa on helppo liikkua melkein missä ympäristössä vain. Siedätetty ja totutettu koira on erilainen, sen ensimmäinen ajatus uusien tilanteiden suhteen on yleensä negatiivinen (pelko jollain voimakkuudella), ja sitten kun se on jonkun aikaa ollut tilanteessa siten, ettei siinä satu mitään ikäviä kokemuksia, se vähitellen siedättyy kestämään tilannetta. Mutta se pitää joka kerta erikseen aina ensin siedättää siihen asiaan, eli ensimmäinen suhtautuminen on kuitenkin epäluulo. Mitä enemmän sille siedätystä ja totutusta tehdään, niin vähitellen se aika, joka siedättymiseen kuluu, lyhenee. Kuitenkaan se alkuepäluulo ei lopullisesti häviä. Tässä vaaditaan omistajalta pitkää pinnaa, että hän jaksaa aina tehdä sitä eri tilanteissa ensin alkuun. Tällaisen koiran kanssa ei voi täysin huolettomasti liikkua vieraissa ympäristöissä tai kohdata koiralle vieraita koiria tai ihmisiä, vaan omistajan pitää aina jonkun verran ensin olla tilanteessa koiraa ”edellä”. Tämä on se ikävä tosiasia, jonka vuoksi joskus omistajat sitten eivät kuitenkaan jaksa tällaisen koiran kanssa elämistä, ja koira luovutetaan uuteen paikkaan tai lopetetaan. Oikealla tavalla, oikeassa iässä ja rauhallisesti tehdyn sosiaalistamisen merkitystä ei siis pidä aliarvioida. Pentuaika on lyhyt, ja se pitäisi mahdollisimman hyvin hyödyntää, jotta ne kymmenen seuraavaa (tai usein ylikin) vuotta olisivat mukavaa yhteiseloa koiran kanssa.

©Taina Aura

JATKUU seuraavassa osassa (2)

Kategoria(t): Koulutus | Avainsanat: , , , | Kommentoi

SOSIAALISTAMISESTA JA SEN MERKITYKSESTÄ (osat 1 ja 2)

Osa 2

Palataan vielä hetkeksi tuohon rokotusasiaan. Pennullahan pitäisi periaatteessa olla ns. emänsuoja, mikäli emo on ajallaan ja asianmukaisesti rokotettu. Pentu saa tätä emänsuojaa (rokotussuojaa) siis jo emoltaan, mutta sen vaikutus alkaa haihtua noin 3 kk:n iässä. Sen vuoksi tuo on se ajankohta, jolloin pennut yleensä ensimmäistä kertaa rokotetaan, koska aiemmin rokottamisesta ei juurikaan ole hyötyä. Jos jostain syystä alueella, johon pentu tulee, on tautivaara keskimääräistä suurempi, pennulle voidaan antaa rokotus jo aiemminkin (esim. 8 vk:n iässä), mutta tuo rokotesuoja haihtuu samalla tavoin kuin emänsuoja, eli pentu pitää joka tapauksessa sitten rokottaa 12 vk:n (3 kk) iässä uudelleen. Tämä 3 kk:n rokote pitää vielä uusia (tehostaa) 4 kk:n iässä (16-viikkoisena), jotta rokotesuoja sitten olisi voimassa vuoden ikään asti.

On kuitenkin huomattava, että rokote ei ole voimassa sillä hetkellä kuin se koiran nahan alle työnnetään. Suojan kehittyminen vie aikaa parisen viikkoa. Joskus omistajat laskevat, että no niin, nyt eilen annettiin rokotus koiralle, joten tänään voidaan sitten lähteä sen kanssa pihan ulkopuolelle taikka jopa koirakurssille. Eli ei oteta huomioon sitä, että oikeasti se rokotesuoja onkin voimassa vasta parin viikon päästä, eli pentu on tuolloin noin 4.5 kk iältään. Käytännössä tämä tarkoittaa myös sitä, että sosiaalistamisikä on kokonaan ohitse ja sosiaalistamista ei siinä mielessä voida enää ollenkaan tehdä! Sen vuoksi pentua pitäisi viedä jo heti sen tultua myös näkemään ulkopuolista maailmaa ja sosiaalistaa sitä ihmisiin sekä toisiin koiriin.

Muistan, että jossain tehtiin tutkimus muutamilla eri pentueilla siitä, miten sosiaalistamiskausi menee eri roduilla. Ja kävi ilmi, että esim. saksanpaimenkoirilla tuo kausi päättyi huomattavasti aiemmin kuin labradoreilla, joten tässä korostuu erityisesti myös se ikä, milloin pentu uuteen kotiin muuttaa ja se, onko sitä sosiaalistettu jo kasvattajan luona. Saksanpaimenkoiran ottajilla on vähemmän aikaa tehdä riittävää sosiaalistamista kuin labbisten ottajilla. Kaikille roduille tällaista tutkimusta ei tietenkään ole voitu tehdä, mutta tuosta saa jo jotain lisäosviittaa asian merkityksestä.

Myös toisiin koiriin totuttamisen pitäisi tapahtua kontrolloidussa ympäristössä, jotta niitä aiemmin mainittuja pelästymisiä ei pääsisi syntymään. Penturyhmiä järjestävät monet tahot, mutta kaikilla ei ole selvästikään käsitystä siitä, miten tuo toiminta pitäisi järjestää niin, että näitä pelästymisiä ei pääsisi syntymään. Pentua ei ole syytä ainakaan ensimmäisellä kerralla laittaa suoraan toisten, keskenään riehuvien koirien sekaan, sillä tällöin saadaan useimmille huonoja kokemuksia aikaan, vaikka tarkoitus on päinvastainen. Olen useammin kuin kerran kuullut omistajilta sitten myöhemmin, kun yritetään jälkikäteen korjata niitä koira-koira-rähinöitä, kuinka pennun kanssa on oltu pentupiirissä tms., jossa alkuun pentu on hieman näyttänyt jännittävän, ja ollut esim. jossain tuolin alla. Siinä sitten ne toiset (keskenään jo tutut) pennut ovat juosseet ja riehuneet ja välillä käyneet myös siellä tuolin alla olevan pennun luona.

Millaista kokemusta pentu silloin saa ja mitä se oppii? Se yrittää olla turvassa liian kiihkeältä menolta ollessaan ensimmäistä kertaa itselleen vieraiden pentujen seurassa, mutta ne toiset pennut ryntäilevät täysin kontrolloimattomasti tämän rauhallisemman pennun luo ja riehakkaasti saattavat jopa yrittää saada sitä leikkiin mukaan näykkimällä (leikkisästi) kuonosta tai nahasta, useampi yksilö vielä yhtä aikaa. Pentu yrittää vetäytyä kauemmas tuolin alle, mutta ei pääse tilanteesta pois. Varma seuraus on pelästyminen yhteydessä toisiin vieraisiin koiriin. Omistajat hyvässä tarkoituksessa kuvittelevat sosiaalistavansa koiraa, jottei tulisi myöhemmin rähinöitä, ja lopputulos onkin ihan toinen, ja rähinöitä alkaa ilmaantua kun pentu on hieman vanhempi. Jos tällainen on pennun lähes ensimmäinen tutustuminen vieraisiin koiriin, ei siitä yleensä hyvää seuraa. Pentu voi toki useammalla käynnillä tottua siihen porukkaan, ja mennä leikkiin mukaan, ja näennäisesti silloin omistajat arvelevat tilanteen olevan hyvällä mallilla. Vasta myöhemmin, kun pennulla on enemmän ikää, se uskaltaa alkaa ilmaista niille – vaikkapa kadulla vastaantuleville – toisille koirille, että se ei halua kontaktia niiden kanssa. Siinä vaiheessa vasta omistajat alkavat ihmetellä, miten ”sosiaalistaminen” on tuottanut tällaisen lopputuloksen.

Vie siis pentua tapaamisiin toisten koirien kanssa, mutta niin, että tapaamiset järjestetään kontrolloidusti ja pennulle annetaan rauha tottua tilanteeseen. Tällöin koirien siis pitää alkuun olla kytkettynä, jotta voidaan varmistua siitä, ettei kukaan riehakkaampi yksilö pääse päsmäröimään niitä rauhallisempia yksilöitä, vaikka kaikki ovatkin pentuja. Tämä korostuu, jos pentutapaamisessa on kovasti eri-ikäisiä pentuja mukana, koska vanhemmat pennut ovat jo uskaliaampia käyttäytymisessään. Mikäli asut paikkakunnalla, jossa ei tällaisia tapaamisia ole saatavilla, valikoi huolellisesti ulkona tapaamistasi koirista ne, joiden luo pentua viet ja tarkista, että myös sen toisen koiran omistaja tietää miten kohtaaminen on tarkoitus hoitaa. Varmistu myös siitä, että kohdattava koira on varmasti pentuja ”sietävä” koira. Aina eivät omistajatkaan välttämättä tiedä, että heidän koiransa ei ole kovin hyvä toimimaan pentukoirien kanssa, vaikka se tulisikin aikuisten koirien kanssa toimeen. Kaikki koirat eivät esim. pidä siitä, että pennut rentoutuessaan tapaamisessa saattavat hyppiä niiden naamaa vasten tms. Jos asutte maalaisympäristössä, kun pentu tulee, ja siellä ei niin monia koiria olisi kohdattavaksi ulkolenkeillä, pitäisi pennun kanssa lähteä jonnekin, missä näitä tapaamisia saadaan järjestettyä. Koskaan ei tiedä milloin elinolosuhteet (muuton tms. seurauksena) saattavatkin muuttua sellaisiksi, että koira joutuu lenkillä kohtaamaan enemmän toisia koiria, ja tällöin sille helposti tulee vaikeuksia kestää näitä tilanteita, ellei jonkinlaista pohjaa ole asialle pentuiässä luotu.

Joskus se ”alkuperäinen pelästyttäjä” on jopa ollut oman perheen toinen koira. Pennulla ja perheessä jo olevilla koirilla pitäisi olla jonkinasteinen totuttautumiskausi toisiinsa, ennen kuin niitä aletaan vapaammin pitää yhdessä, jotta ne aikuisemmat koirat ”jaksaisivat” sietää pennut touhotusta reagoimatta liian voimakkaasti, ja jotta aikuisemmat koirat saisivat omaa rauhaa pennulta. Silloin ei pinna kiristy liikaa niilläkään, koska hyvin usein tämä on yksi syy siihen, että saman talouden koirat myöhemmin alkavat tapella keskenään. Tämä keskinäinen rähinä yleensä ikävä kyllä tulee esiin vasta sitten, kun se ”entinen pentu” on aikuisempi (1-3 vuoden ikäinen), yleensä jonkun muun ärsykkeen laukaisemana. Ja taas siinä omistajat ihmettelevät, että miten ne nyt alkoi tapella kun tähän asti meni niin hyvin. Itse kannatan aina ennaltaehkäisyä, vaikka se onkin vähän pidempi tie koirien toisiinsa sopeuttamisessa.

Samoin voi käydä, kun innoissaan mennään heti pentua näyttämään jollekin lähisukulaiselle tai kaverille, jolla on omakin aikuinen tai vähän vanhempi pentukoira. Uusi pentu laitetaan samoin tein siihen lattialle ”leikkimään” sen toisen koiran kanssa. Pentu ehkä hieman peruuttaa ja yrittää poistua tilanteesta, muttei pääse pois. Vaikka tämä ”pari” sitten tulisikin myöhemmin keskenään toimeen, kun eivät joudu toisilleen koko ajan altistumaan, niin se vaikuttaa pennun suhtautumiseen toisiin vieraisiin koiriin. Joten malttia kaivataan kaikissa näissäkin tilanteissa.

Kaikki edellä mainittu pätee toki myös vieraisiin ihmisiin sosiaalistamisessa. Tätä on kuitenkin pennun kanssa yleensä hieman helpompi tehdä. Ensinnäkin ihmisiä voidaan ohjeistaa kohtaamaan pentu oikealla tavalla, jotta pelästymistä ei pääse tapahtumaan. Lisäksi – koska pennut ovat kovin söpöjä – vieraatkin ihmiset usein haluavat ihan luonnostaan tulla pentua kohtaamaan ja rapsuttelemaan. Tässä on hyvä tilaisuus sosiaalistamiselle, kunhan huolehditaan, että he osaavat käsitellä pentua oikein ja jos havaitaan tässäkin pennulla pientä perääntymistä, annetaan pennulle rauhassa aikaa tulla uudestaan itse tutustumaan kyseiseen ihmiseen. Myös makupaloja voidaan näissä tilanteissa hyödyntää, niin että omistajalla on namuja taskussaan valmiina näitten kohtaamisten varalta, ja tuo vieras ihminen ensin antaa muutaman makupalan pennulle, ennen kuin siirtyy sen silittelyyn.

Toki sosiaalistumiskauden jälkeenkin koiralle voi pelästymisiä sattua, tai se voi joutua jopa toisen koiran hyökkäyksen kohteeksi, mutta henkiset seuraamukset eivät näistäkään ole niin ”pahoja”, jos sosiaalistamispohja on rakennettu vahvaksi pikkupentuiässä. Koira voi olla tullut perheeseen vasta aikuisemmalla iällä, eli syystä tai toisesta koira on ”joutunut” vaihtamaan kotia, tai se on jopa ns. löytökoira, jonka käsittely- ja sosiaalistamishistoriasta ei ole mitään tietoa. Näiden koirien kanssa pitää aina alkuun olla varautunut siihen, että taustalla saattaa olla joko liian vähäistä sosiaalistamista tai huonoja kokemuksia tai jopa molempia. Silloin uudelle omistajalle ei tule niin yllätyksenä jos koira sitten jossain ihmis- tai koiratilanteessa reagoikin epätoivotulla tavalla. Ja uuden omistajan olisi hyvä olla varautunut myös siihen, että saatetaan tarvita jonkinlaista koulutuksellista apua koiran siedättämisessä tai totuttamisessa koiraohituksiin tai kotiin tuleviin vieraisiin.

Joskus aikuisenakin perhettä vaihtava koira voi olla lähes ongelmaton, riippuen siitä mikä on ollut syynä kodinvaihtoon. Aikuinen koira voi joutua uuteen paikkaan kun edellinen omistaja on vaikean sairauden johdosta kuollut tai ei vanhuuttaan jaksa enää hoitaa koiraa. Jos kaikki sosiaalistaminen on pentuiässä hoidettu huolella, voi tällaisesta koirasta saada itselleen mukavan kaverin. Tosiasia kuitenkin on, että suurella osalla kodinvaihtajista sekä löytö- tai rescue-koirista, on myös jonkinasteisia käytösongelmia. Kun uusi omistaja tämän tiedostaa, ja on siitä huolimatta valmis ottamaan kyseisen koiran, sekä uhraamaan omaa aikaansa käytöksen muokkaamiseen ja hyväksyy sen, että hän saattaa tarvita siinä myös ammattilaisen apua, ei ole mitään estettä ottaa tällaistakaan koiraa.

Pitkään tätä ongelmakoirien käytöskorjausta tehneenä minusta tuntuu kuitenkin siltä, että useimmat aikuisen koiran uudet omistajat eivät ole kovin valmistautuneita siihen, että ongelmia saattaa ilmetä. Ongelmat voivat olla lievempää tai vakavampaa laatua, mutta olisi hyvä olla henkisesti valmistautunut siihen, että ongelmia voi tulla esiin. Kaikki ongelmat eivät näy heti, koska koira voi olla aika ”sekaisin” kaikista niistä muutoksista, tai jos se on tarhalla joutunut pitkään odottamaan uutta kotia, koska tarhaolosuhteet ovat aivan erilaiset kuin tavallinen kotiympäristö. Käytös voi näkyä vasta kun koira alkaa olla kotiutunut uusiin oloihin, ja tähän taas voi mennä kuukausi parikin. Anna koiralle siis rauhassa aikaa ensin tottua uuteen tilanteeseen ja tarkkaile alkaako ilmetä jotain epätoivottua käytöstä. Mikäli näin on, ota mahdollisimman pian yhteyttä ammattitaitoiseen kouluttajaan tai ongelmakoirakouluttajaan, jotta ongelmat eivät ehtisi lisää kärjistyä. Aina ei jälkikäteen saada selville sitä, mikä alun perin on käytöksen aiheuttanut, mutta käytöstä voidaan alkaa muokata vähitellen toivottavampaan suuntaan eli siedättää koiraa kestämään sille hankalia tilanteita. Vanhempaakin koiraa voidaan tässä mielessä vielä kouluttaa, mutta aikaa siihen voi kulua aika paljon, koska koira on pidemmän aikaa jo päässyt ”harjoittelemaan” sitä toista, epätoivottua, käytöstä eli sillä on pitkä ns. vahvistehistoria asiaan.

Kaikesta edellä olevasta (osat 1 ja 2) tekstistä voinee jo päätellä millainen todellinen merkitys hyvällä sosiaalistamisella on koiran tulevalle (monen vuoden) elämälle. Ja miten se helpottaa myös omistajan elämää koiran kanssa sekä kotona että kodin ulkopuolella.

©Taina Aura

Kategoria(t): Koulutus | Avainsanat: , , , | 2 kommenttia

Jutustelua koirien kutsumanimistä

Kun kurssi-ilmoittautumisia ottaa vastaan, niin on tosi mielenkiintoista aina kuulla, että mikä on koiran kutsumanimi. Niin kovin monenlaiset asiat ovat vaikuttamassa siihen, että mikä koiran nimeksi on tullut. Muoti-ilmiöillä ja muilla trendeillä on selvästi vaikutusta, kuten myös kirjallisuudella ja tv:llä, lasten on annettu keksiä nimi tai omistajalla on jokin henkilökohtainen mieltymys tiettyyn nimeen.

Joinain vuosina tietyt nimet ovat selkeästi yleistyneet, ja toisten vuosien suosikit vähän jääneet unohduksiin. Jotkut nimet tosin tuntuvat pitävän pintansa vuodesta toiseen Yleisimmät kolme kutsumanimeä uroskoirissa ovat jo monta vuotta olleet Onni, Roope ja Otto. Yleensä on vähintään yksi joka ryhmässä, jonka nimi on jokin noista kolmesta. On joskus sattunut kaksi ja kolmekin saman nimistä samaan ryhmään. Nämä nimet tuntuvat olevan sopivan neutraaleja myös siihen, että kyseessä voi olla minkä kokoinen tai minkä värinen koira hyvänsä. Narttukoirissa kolme yleisintä ovat olleet Nella/Netta, Vilma/Wilma ja Emma, eli selvästi sama tilanne molemmilla sukupuolilla, että ”ihmisnimet” ovat yleisimmät.

Joskus koiran nimen kuullessa tuntuu siltä, että tuossapa on sen verran harvinaisempi nimi, että ehkä ei ole kovin montaa saman nimistä, mutta kuinka ollakaan, niin muutaman viikon sisään tuleekin toinen saman niminen. Joitain nimiä on, joita ei vielä ole tullut toista vastaan, ja joidenkin nimien kohdalla olenkin ihan mielenkiinnosta kysynyt omistajilta, että mistä se nimi juontaa juurensa. Yleensä näissä blogi-kirjoituksissa, samoin jos pidän luentoja tms., saatan kertoa joistain asiakasjutuista, mutta en eettisistä syistä mainitse sellaisia tietoja, joista joku voitaisiin tunnistaa. Nyt tässä nimien käsittelyn yhteydessä teen sen verran poikkeuksen, että mainitsen muutaman, ja en usko omistajienkaan siitä pahastuvan, koska nämäkin koirat (ja omistajat) olivat kaikki mukavia, eikä kyseessä ollut mikään ongelmakoira vaan ihan normaali perusryhmäkoulutus.Yksi näistä hauskoista erikoisemmista koirannimistä oli Mutteri, ja muistaakseni omistajilla oli jokinlainen korjausalan yritys tai vastaava, josta nimi juontui. Toinen hauskasti juonnettu, oli aikoinaan Sera, jonka omistajalle sanoinkin, että onpas kiva nimi, johon omistaja sitten lausui, että ”joo, se tulee sanoista sekarotuinen rakki” … niinpä.

Jonkin piirroshahmon tai tv-hahmon suosio näkyy myös siten, että se hyvin nopeasti ilmaantuu koirien kutsumanimiin. Esim. Lassia ja Leeviä alkoi olla ryhmissä kun tämä sarjakuva ilmaantui lehtiin, Ressua on aina välillä myös, nykyisin hieman harvemmin kuin ennen. Kirjallisuus- ja sarjakuvapuolelta löytyy Peppiä, Minniä, Iinestä, Ronjaa ja Viiviä sekä Ransua, Elmoa, Robinia, Zorroa, Nemoa ja Romeota. On ollut joskus yksi Pulivarikin. Tv:n tai iskelmien suunnalta ilmaantuu vähän väliä nimistöä, on Aatua, Arttua, Rockyä, Lukaa, Laraa, Väinöä, Uunoa. Ja Sulo alkoi yleistyä sen jälkeen, kun tv:stä tuli Tankki täyteen -sarja. Muista viihdemaailman henkilöistä ainakin Elvis, Bono, Pablo, Remu, Muska, Pave, Pate ja Simo, ovat saaneet koirakaimoja. Tiedän kyllä ainakin yhden Taina-nimisen koirankin 🙂 . Viime aikoina on myös ilmaantunut Reinoja ja Ainoja.

Vaan eipä sillä, lapsena olen itsekin antanut koiralleni nimen sarjakuvahahmon mukaan. Nimittäin silloin 50-60 luvun nurkilla ilmestyi lastenlehti, jossa seikkaili Pikku-Lulu. Ja niinpä sitten kun sain ensimmäisen koirani vuonna 1959, sen nimeksi tuli Lulu.

Aika hauska on mielestäni kuitenkin lisäksi se yhteneväisyys koirien ja lasten nimistöissä. Esim. kun Teho-osasto tuli, alkoi koirapuolelle ilmaantua useampi Luka, ja siitä muutama vuosi eteenpäin, alkoi Lukaa esiintyä paljon kastettujen lasten nimissä, ja vastaavasti sarjakuvasta jo aiemmin mainitut Lassi ja Leevi alkoivat esiintyä myös lasten kastejuhlailmoituksissa. Myös sellaisia nimiä, jotka ovat aiemmin olleet ehkä koiranimistössä esiintyviä, tai ihmisillä oikean nimen lempinimiä, on näyttänyt tulleen virallisiksikin nimiksi lapsilla, esim. Timi, Jami, Riki, Osku, Niki, Nana; Luna. Selvästi kuitenkin koirien nimistössä nykyisin vallalla tuntuvat olevan ihmisten nimet (niin mies- kuin naisnimetkin), enemmän kuin fiktiiviset tai esineiden nimet tai luonnosta otetut nimet.

”Kunnon vanhanajan” koirannimiäkin tulee joskus vastaan, mutta aika vähän löytyy kuitenkin nykyisin koiria nimeltä Nalle, Musti, Halli, Jeppe tai Tessu. Näistä ehkä Nallea on jonkin verran ja muutamia Musteja, ja muistanpa ainkin yhden Mustin, joka oli kylläkin väriltään valkoinen. Myöskään kuuluisia historian henkilöitä ei esiinny kovin usein, joitain on kuitenkin ollut kursseillakin, esim. Julius, Ramses, Attila, Urho, Stalin, Sissi ja joitain taruhahmoja kuten Fenix, Zeus, Midas.

Kasvit ja vastaavat ovat myös olleet innoittamassa joitain omistajia. Kursseilla on ollut ainakin Mustikka, Muskotti, Chili, Papu, Omppu ja Pähkinä. Yhdellä vanhalla tuttavallani on myös ollut hauska tapa nimetä koiriaan (ja kissojaankin). Muistan, kun hänelle tuli koira, joka nimettiin Mollaksi, ja sitten seuraavalle koiralle oli kuulemma ihan pakko laittaa nimeksi Maija, koska oli sitten helppo niitä kutsua sisään huutamalla Molla-Maija! Kun heille myös syntyi aina välillä kissanpoikia, niin ainakin yhden pentueen niminä olivat Milli, Villi, Tilli ja Silli.

Jotkut koiranimet ovat niin neutraaleja, että aina ei heti kysymättä tiedä, kumpaa sukupuolta koira on, tai että samaa nimeä on käytetty sekä uroksilla että nartuilla. Esim. Laku-nimisiä on ollut molemmissa sukupuolissa, samoin Milliä, Pörriä ja Pikiä.

Mutta niinhän sitä sanotaan, että ”ei nimi miestä pahenna”. Joten eiköhän sama päde koiriin. Ainakin kaikki asiakaskoirat, ovat olleet mukavia ja ihania koiruuksia, nimestä riippumatta. Lähetän tässä samalla terveiset kaikille tuntemilleni entisille ja nykisille koirille!

©Taina Aura

Kategoria(t): Yleistä | Avainsanat: , , | Kommentoi

Vanhoja asiakkaita muistellen

Taas kerran tuli niin mukava olo, kun yllättäen kaupungilla tuli vastaan henkilö, joka kysyi, että etkös olekin se Pikkuhukan omistaja. Hän oli käynyt koiransa kanssa noin kymmenen vuotta sitten kurssilla, ja kuulemma oli tullut koirasta oikein mukava perheenjäsen ja olivat kovin tyytyväisiä aikoinaan saatuihin oppeihin .

On todella mieltä lämmittävää, kun näitä vanhoja oppilaita tulee vähän väliä vastaan, ja kun tulevat juttelemaankin. Ainahan sitä palautetta ei kuule heti tunnin yhteydessä, vaan useimmiten kuulen palautteet siinä muodossa, että ”yksi tuttu kävi ja tykkäsi kovasti ja suositteli teitä”. Tämän lähes 20:n toimintavuoden aikana olen usein saanut todeta, että ihmiset haluavat tulla vielä seuraavankin koiransa kanssa koulutuksiin; se jos mikä kertoo mielestäni siitä, että koulutus ja toiminta on ollut onnistunutta ja on saatu selvästi annettua ihmisille heidän kaipaamaansa tietoa koirankoulutuksesta ja koiran käyttäytymisestä.

Ulkokentällä näen usein myös yhtä asiakasta, joka kävi koiransa kanssa koulutuksissa noin 15 vuotta sitten, ja muistaa aina nähtäessä moikkailla ja kertoilla koiran kuulumisia. Koira oli aivan nuori silloin kun tulivat ensimmäiselle alkeiskurssilleen, ja on ollut siis hyvin pitkäikäinen, terve ja kunnon koirakumppani omistajaperheelleen. Onpa niitäkin asiakkaita, että kun on saatu hyvät opit sen ensimmäisen koiran kanssa, on uskaltauduttu sitten hankkimaan toinen tai kolmaskin koira, ja haluttu myös niiden kanssa saada hyvä aloitus kurssilta. Tällä rintamalla pisimmälle taitaa olla ehtinyt asiakas, jolla on nyt 7:s koira, ja jonka olen siis ensimmäistä kertaa tavannut silloin ihan yrityksen alkuvuosina.

Olen myös innostunut siitä, että monet niistä, jotka ovat aikoinaan Pikkuhukassa aloitelleen ensimmäisen koiransa kanssa, ovat edistyneet koiraharrastuksessaan pitkälle. Monet ovat saamistaan alkuopeista ja kursseista niin kiinnostuneet, että ovat halunneet jopa lähteä myöhemmin kilpailemaan eri lajeihin koiransa kanssa. Näitä entisiä oppilaita löytyy niin tokon, agilityn, koiratanssin, pelastuskoiratoiminnan, palveluskoiralajien sekä monien muidenkin koiraharrastuslajien puolelta. On niitäkin, jotka myöhemmin ovat perustaneet omia koira-alan yrityksiä, esim. fysioterapeutteja, koirahierojia, eläintarvikeliikkeen pitäjiä, eläinhoitolan omistajia, pieneläinhoitajia sekä eläinlääkäreitä. Monet asiakkaat ovat myös ryhtyneet itse kasvattamaan koiria. Olen mielissäni siitä, että saatuaan oikeanlaiset opit, ainakin nämä ihmiset pystyvät sitten omalla sarallaan jatkamaan opastusta taas omille asiakkailleen, ja olen varma, että he myös osaavat käyttää nimenomaan positiivisen vahvistamisen menetelmiä sekä käsittelevät koiria kauniisti ja kunnioittavasti, eivätkä käytä näitä vanhan ajan pakkomenetelmiä, joihin joissain paikoissa harmillisesti vieläkin törmää.

Törmäämisestä kyllä tulikin mieleeni, että jos tosiaan huomaatte minut jossain, niin voitte tulla vapaasti juttelemaan, keskustelen mielelläni kaikkien kanssa ja on aina niin mukava kuulla, että mitä niille koirille kuuluu, joita joskus on kurssilla tavattu, vaikka siitä olisi kauemmankin aikaan. Mutta kannattaa huomioida, että vaikka yleensä muistan koirat aika hyvin, jopa pidemmän aikaa sitten kursseilla tai yksilöterapiassa olleet, niin en välttämättä tunnista omistajia kasvoista, jos heillä ei satu olemaan sitä koiraa mukana. Koulutustilanteessa keskityn niin täysin siihen koiraan, että vaikka opastus tulee omistajalle kasvoista kasvoihin, niin ne kasvot eivät välttämättä silti jää mieleen samalla tavoin kuin se koira, koska sitä tulee tarkkailtua siinä tilanteessa koko ajan. Mutta jos kerrotte mikä koira teillä on/oli ja koiran nimen, niin on melko varmaa, että löydytte kyllä muistilokeroistani . Monet ovat nimittäin ihmetelleet sitä, että miten pystyn muistamaan heidät, vaikka siitä on 10 tai 15 tai jopa enemmän vuotta, kun olivat koiran kanssa. Viimeksi eilen, olen puhunut puhelimessa koulutusasioissa henkilön kanssa, joka on tavattu kurssilla, josta on ainakin 5-6 vuotta aikaa, ja hyvin oli vielä mielessä senkin koiran jutut, kunhan nimen kuulin . Tosin sitten on näitä hyvin yleisiä koiran nimiä, joita ei välttämättä heti pelkästä nimestä vielä keksi, mutta kun siihen lisätään rotu/ulkonäkötieto, niin yleensä jo löytyy muistista. Näistä koirannimistä taidankin tehdä erillisen kirjoituksen lähiaikoina, niissä on paljon hauskoja asioita.

Kiitokset siis kaikille mukaville, entisille ja nykyisille asiakkaille!

Ensi vuoden alussa tuleekin koirakoululle 20 toimintavuotta täyteen, ja tarkoitus on järjestää kahvittelutilaisuus, johon kaikki asiakkaat (niin entiset kuin nykyisetkin) voivat tulla piipahtamaan ja kertoilemaan kuulumisia. Tiedottelen asiasta tarkemmin vielä loppuvuodesta sekä koirakoulun (http://koirakoulut.fi) sivuilla, blogisivulla ja myös Facebookin sivulla (Koirakoulu Pikkuhukka), joten tulkaa ihmeessä moikkamaan!

Kategoria(t): Yleistä | Avainsanat: , | Yksi kommentti

Koirakoulu Pikkuhukka

Uusi blogi on nyt perustettu myös. Tarkoituksena on laittaa tänne tekstejä erilaisista koiriin liittyvistä asioista. Toivottavasti jutut ovat mukavaa luettavaa tai niistä voi jopa tulla joitain oivalluksia. Blogiin pyritään lisäämään kirjoituksia vähintään kuukausittain, mutta varmaan käytännössä voi tulla useampikin kirjoitus saman kuukauden aikana.

Aiheet liittyvät koiriin aika laajalla skaalalla, joten varmastikin koulutuksellisia seikkoja tulee käsittelyyn, mutta ihan yleisiäkin asioita. Ja otan vastaan mielellään myös ehdotuksia siitä, mitä asioita haluatte täällä mahdollisesti käsiteltävän.

Vielä muutama sana itse koirakoulusta:

Koirakoulu Pikkuhukka toimii Tampereella. Koirakoulu on perustettu jo 1993, joten se on yksi vanhimmista ja pisimpään toimineista yksityisistä koirakouluista. Asiakkaita on käynyt eri puolilta Suomea, ja näiden vuosien aikana on avustettu useita satoja omistajia ja heidän koiriaan monenlaisissa asioissa, niin suurissa kuin pienissäkin. Opetus perustuu käyttäytymispsykologisiin menetelmiin ja hyödyntää positiivisen vahvistamisen menetelmiä, jotka on monilla tahoilla tutkimuksin todistettu parhaiten toimiviksi.

Yhteystiedot:

p.  040-5086216

sähköposti: koirakoulupikkuhukka@gmail.com

kotisivut: http://koirakoulut.fi

Facebook: Koirakoulu Pikkuhukka

Kategoria(t): Yleistä | Kommentoi